 |
| Series of self-portrait, part 3 - Peili (hiilikynä) |
Tämän osan oli tarkoitus olla realistinen, perinteinen muotokuva ilman mitään tulkintoja ja kikkailuja, ei edes värejä. Halusin käyttää pelkkää hiilikynää, myös luonnosteluun, vaikka se onkin aina vähän jännää kun sitä ei voi korjata kuten lyijykynäluonnosta. Ajattelin tämän olevan enemmänkin tekninen työ kuin tunnepitoinen syväluotaava itseanalyysi, mutta saatoin olla väärässä. Näytin tämän nimittäin äidilleni, joka suorastaan järkyttyi ja ilmoitti hyvän jyrkkään sävyyn, ettei pidä siitä eikä se näytä yhtään minulta. O__O Ja minä kun luulin vain piirtäneeni sen, mitä kuvassa näin. Mutta ehkä se juuri on tällaisen yksinkertaisen, klassisen muotokuvan hienous. Pelkistetty tyyli tuo ehkä korostetummin esiin piirtäjän oman tulkinnan, varsinkin kun kyse on omakuvasta. Olen aina ollut sitä mieltä, että äidilläni on ongelmia hyväksyä minua sellaisena kuin olen, hän näkee minussa mieluummin vain ne puolet, jotka hän haluaakin nähdä, eikä siksi nähnyt (tai halunnut nähdä) tässä piirustuksessa minua lainkaan.
Harvinaista kyllä, itse olen aika tyytyväinen tähän. No joo, käsi näyttää irtonaiselta, varjonpuoleinen silmä on jotenkin pielessä ja naama on venyneen näköinen (ei kannata piirtää muotokuvaa vaakatasossa...). Mutta näitä muutamia teknisiä virheitä lukuun ottamatta kokonaisuus on sitä, mitä hain. En kovin usein saa lopputulosta näyttämään paperilla siltä, miltä se näyttää päässäni suunnitteluvaiheessa, mutta tällä kertaa pääsin aika lähelle.
Tämä on todennäköisesti sarjan viimeinen osa. Juuri nyt ei ole ainakaan mielessä mitään tämän otsikon alle menevää, ja kolmeosainen sarja tuntuu mukavan pituiselta. Pitäisiköhän tähän kohtaan analysoidan jotain yhteenvetoa? Jokainen työ kuvaa minua jollakin tasolla. Olen aika lailla tyytyväinen kahteen viimeiseen osaan, ensimmäiseen en niinkään. Olen hiukan yllättynyt siitä, että teknisesti yllän yhä lähes sille tasolle, jolla olin silloin kun piirsin vielä paljon enemmän. Minulla on ollut viime aikoina tuntuma, ettei mistään tule mitään ja en vaan enää osaa. Se turhauttaa, varsinkin kun aikaisemmin on pystynyt siihen, mutta enää ei. Ilmeisesti se on ollut vaan harjoituksen puutetta, nyt kun olen taas piirrellyt enemmän niin hommakin alkaa sujua. Lisäksi olen oppinut olemaan välittämättä rajatusta piirrustusajasta. On vaan ollut pakko hyväksyä se, että työ todennäköisesti keskeytyy ja malttaa odottaa seuraavaa sopivaa hetkeä jatkaakseen. Aikaisemmin kaikki yritykset saada jotain piirrettyä ovat kaatuneet siihen, että ahdistun ajatuksesta että "nyt on pakko äkkiä saada jotain paperille kun vauva kohta herää" enkä sitten tietenkään ole saanut aikaiseksi senkään vertaa. Ehkä tämän projektin suurin anti on ollut sen suunnitelmallisuus. Yleensä olen piirtänyt niin, että kun inspiraatio iskee niin otan paperiin eteen ja piirrän, nyt kaikki kolme työtä olivat päässäni valmiina jo ennen aloitusta. Tämä on ollut vähän sellainen lämmitelykierros, ja tästä on hyvä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti